Napapilven tarina

Hei!

Olen Anna, kolmekymppinen helsinkiläistypykkä. Napapilvi on blogini, joka keskittyy hyvään ruokaan ja monipuoliseen, nautintoja unohtamatta!

Elävässä elämässä olen tietokonetta kaiket päivät näpyttävä konttorirotta. Työn vastapainoksi harrastan opiskelua Helsingin yliopistossa. Valmistun maisteriksi muutaman vuoden sisällä viestintä pääaineenani. Tulevaisuudessa haluan työskennellä viestinnän parissa.

Miten tämä blogi sai alkunsa?

En aina ole uskonut liikunnan ja ruokavalion voimaan. Kuten niin monet muutkin, minäkin huomasin niiden tärkeyden vasta voituani huonosti. Tässä on tarinani, joka selvittää tämän blogin taustoja.

Lapsena olin kaikkea muuta kuin urheilullinen. Viihdyin parhaiten kirjojen parissa. Raitis ilma oli lapsena jotakin sellaista, mitä ei erikseen pitänyt lähteä hakemaan, vaan metsissä ja ulkona pyöriminen oli osa normaalia elämää. Saatoin ihan vain huvikseni pakata eväät ja lähteä lähimetsään seikkailulle.

Lapsena koin olevani epäurheilullinen ja inhosin koululiikuntaa. En pitänyt siitä, miten liikuntatuntien jälkeen naama punoitti ja hiki virtasi. En ollut sellainen monipuolinen atleetti kuin ne kympin oppilaat, jotka osasivat juosta, pelata ja voimistella. En kuulunut mihinkään liikuntaseuraan tai harrastanut joukkuelajeja. Näin jälkeenpäin ajatellen olin kuitenkin liikunnallinen, silllä olin aina liikkeessä: kävelin, pyöräilin, luistelin, ratsastin, tanssin ja hyppelin. Liikutin itseäni niillä tavoilla, jotka tuntuivat hyviltä.

Minut kasvatettiin normaalilla suomalaisella kotiruoalla. Aamulla puuroa tai leipää, päivällä kouluruokaa ja illalla ateria perheen kanssa.

Muutoksia 15 vuoden iässä

Teini-ikä oli vaikeaa monella tavalla ja nuo vaikeudet heijastuivat minäkuvaan ja sitä kautta syömiseen. Aloin 15-vuotiaana kasvissyöjäksi. Se tarkoitti sitä, että elin lähinnä hiilihydraateilla. Poistin ruokavaliostani lihan, mutta en korvannut sitä millään. En harrastanut ruoanlaittoa enkä erityisemmin pitänyt kasviksista. Ruokani oli lähinnä leipää ja pastaa, tai mitä nyt koulussa kasvisruokana 90-luvulla tarjottiin.

Samoihin aikoihin löysin itsestäni liikunnallisen puolen, kun aloin harrastaa tanssia. Muistan kuinka ensimmäisten tanssitreenien jälkeen olo oli ihmeellinen, kun käveli kotiin. Olo tuntui kymmenen senttiä pidemmältä, kun ryhti oli hyvä. Aluksi opettajani sanoi, että tanssin kuin minut olisi tehty spagetista (ja sehän piti noina aikoina kirjaimellisesti paikkansa!). En osannut kantaa itseäni. Taidot kuitenkin kehittyivät ajan myötä. Tanssiharrastuksesta saadun itseluottamuksen avulla uskalsin koittaa myös muita lajeja: testasin taekwondoa ja paikallisen kuntosalin jumppatarjontaa. Lenkkeilin ensimmäistä kertaa elämässäni.

Teini-iän paineet johtivat lopulta siihen, että aloin näkemään ruoan vihollisena. Laskin kaloreita ja ruoan rasvamääriä. Tuloksena oli melko neuroottinen itsensätarkkailija, joka ei voinut käydä ulkona, koska sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyi aina syöminen tai juominen. Pääsin ongelman yli onneksi ajoissa. Lähdin Ranskaan muutaman viikon työleirille, jolla tehtiin ruumiillista työtä ulkoilmassa. Työ oli niin uuvuttavaa, että oli pakko syödä. Tarkkailin, kun muut terveen näköiset ihmiset söivät patonkia ja juustoa ja tulin siihen tulokseen, että ehkä syöminen on sittenkin ihan sallittua.

Parasta ruokaa Islannissa? Supernachot!

19-vuotiaana muutin kimpsuineni ja kampsuineni Islantiin. Nyt kun aika on kullannut muistot, opiskeluaikaa voi muistella lämmöllä: istuskelua kahviloissa ja kirjastoissa, vähäistä rahamäärää, jonka käytin mieluummin vaatteisiin kuin ruokaan. Asuin Islannissa viisi vuotta ja olin koko ajan kasvissyöjä. En varsinaisesti osannut tehdä ruokaa, jonka vuoksi ainoat proteiininlähteeni taisivat olla juustot, tonnikala, pavut ja soijarouhe. Yliopistolta ei saanut lämpimiä aterioita, vaan ainoastaan valmiita leipiä. Päivittäinen ruokavalio oli lähinnä pastaa, leipää ja suklaata. Istuin pitkiä iltoja yliopiston tietokoneilla ja väsymyksen iskiessä kävin hakemassa automaatista suklaata tai kokista. Terveys ei ollut sellainen asia, jota olisin ajatellut. Vatsani toimi huonosti ja hiuksia lähti päästä tukoittain, mutta en yhdistänyt niitä asioita ollenkaan elintapoihini. Ajattelin asian korjautuvan lääkkeillä ja paremmilla hiustenhoitotuotteilla. Innostuin afrotanssista ja olin afrotanssiryhmässä, jolla oli harjoituksia parhaimmillaan kuusi kertaa viikossa.

Kun opiskelut oli opiskeltu, asuin Islannissa vielä pari vuotta. Olin vuoden verran töissä kahvilassa, jossa minulla oli kahvien ja kakkujen rajaton käyttöoikeus. En edes uskalla ajatella, kuinka monta makusiirapilla maustettua lattea tuli juotua sinä aikana. Myöhemmin olin töissä vaatekaupoissa, jonne useimmiten otin mukaan omat eväät. Tyypillinen aamupala oli työpaikalla nautittu juotava jogurtti, kahvia ja jättimäinen pulla. Olin sitä tyyppiä, joka ajatteli voivansa syödä rajattomat määrät herkkuja, koska ei syönyt ollenkaan ruokaa. Vitamiinit olivat jotakin, mitä saattoi vetää purkista.

Napapilvi syntyy

Tämä blogi sai alkunsa siitä, kun ymmärsin, että ruokavalinnoilla ja liikunnalla voi vaikuttaa omaan terveyteensä. Olen vuosien varrella kokeillut erilaisia asioita, ja kirjoittanut omaan muistiini ajatuksia eri kokeiluista ja niistä ruoista, jotka ovat tukeneet matkaani. Olin ensin pitkään kasvissyöjä, ja sitten vuosia noudatin paleoruokavaliota. Nyt syön monipuolisesti ruokaa, antamatta tälle ruokavaliolle mitään nimeä. Tämän blogin aikana olen liikunnallisesti kokeillut ainakin juoksemista, jumppia, salsaa, dancehallia, afrotanssia, tennistä, kuntosaliharjoittelua, hiihtoa, parkouria, boulderingia ja jalkapalloa. En enää osaisi kuvitella elämää ilman liikuntaa, joten koen kulkeneeni pitkän matkan siitä liikuntafobiaisesta pikkutytöstä, joka aikanaan olin.

Kun katson joitakin blogin reseptejä, en enää ymmättä mitä oikein ajattelin. Elämä on kuitenkin siitä hassu matka, että siinä oppii kokeilemalla. Siksi omista virheistäänkin voi vain ottaa opiksi.

Toivottavasti viihdyt seurassani!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...