Näytetään tekstit, joissa on tunniste onnellisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste onnellisuus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Täydellinen pullero

Täydellinen pullero. Tuo sanapari tuli mieleeni, kun otin tänään aamulla uunista aivan täydellisen gluteenittoman vuokaleivän.

Täydellinen pullero

Myöhemmin aloin miettimään täydellistä pulleroa vähän tarkemmin. Elämme yhteiskunnassa, jossa iso osa naisista elää "Kunhan vain laihtuisin 5 kiloa" -ajatusmaailmassa. Ajatellaan, että kun ne viisi kiloa lähtisivät pois, elämä urkenisi aivan uudella tavalla. Työ, rakkaus, itsetunto - kaikki nämä saisivat tuulta purjeisiinsa, kun elopainoa olisi vain vähemmän.

Vartalokriisin hetkellä ystäväni kysyy minulta, murehtiiko Dalai Lama vararenkaastaan. Vastaus on, että ei hemmetissä! Dalai Lama ei keskity elämässä rasvaprosenttiinsa! Pointtina on se, että kun lakkaa pyörittämästä ajatuksiaan oman napansa ympärillä, vapauttaa aivan tolkuttomasti energiaa. Jos sen viiden kilon sijaan yrittäisi vaikka elää tässä hetkessä ja antaa itsensä olla ja tuntea ja iloita JUURI NYT, elämä olisi huomattavasti antoisampaa.

Viime aikoina en ole edes tarvinnut muistutuksia Dalai Lamasta. Olen ymmärtänyt, että viiden kilon ajattelu syö hurjat määrät energiaa ja johtaa ahdistumiseen. Tiedän, että jos laihtuisin viisi kiloa, en olisi tyytyväinen, vaan haluaisin laihtua vielä viisi kiloa.

Täydellisyys on jotakin, mitä ei voi koskaan saavuttaa.

Siksi kannattaa nauttia epätäydellisyydestä ja keskittyä siihen, mikä on elämässä oleellista. Totuus on se, että tässä maailmassa on tuhansia naisia, jotka ovat tyytymättömiä omaan ulkonäköönsä. On malleja, jotka ovat tyytymättömiä ulkonäköönsä. On huippu-urheilijoita, jotka ovat tyytymättömiä ulkonäköönsä. On alle 10 rasvaprosentin naisia, jotka haluavat hilata rasvaprosenttiaan yhä alemmas. Tyytymättömyys ja tyytyväisyys eivät siis ole kiinni ulkokuoresta, vaan jostakin ihan muusta.



tiistai 23. huhtikuuta 2013

Ruoan pelko ei ole tervettä

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, että ruokavalion rajoittaminen terveysperustein voi – melko salakavalasti – muodostua syömishäiriöksi. Terveellinen syöminen on – tai siitä tehdään – yhteiskunnassamme vaikea asia. Ruokamainoksia on joka puolella; yhtäällä käsketään varautumaan pirullisen pikkunälkään ja toisaalla paastoamaan 16 tuntia päivässä; yksi neuvoo juomaan kahvia terveyssyistä ja toinen sanoo sen olevan addiktoiva myrkky.

Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan?

Itse tilaan Kunto+-lehteä, joka ihan oikeasti saa minut nauramaan. Yhdessä numerossa annetaan leipäreseptejä ja seuraavassa käsketään lopettamaan leivän syönti. Terveysneuvot ovat niin ristiriitaisia, että niitä kaikkia ei voi noudattaa. Useat meistä ovat todella vierautuneita omista kehoistamme ja pelkäämme lihomista kuin ruttoa. Aina löytyy se viisi kiloa, joka pitäisi saada pois.

Minä en tiedä mikä on oikein ja väärin. Mutta sen tiedän, että ruokaa ei pitäisi pelätä. Hampurilainen tänään ei tarkoita, että huomenna tarvitset kottikärryn vatsasi kantamiseen. Ystävän synttärikakku voi turvottaa, mutta sosiaalisen hetken yhdessä jakaminen lisää yhteisöllisyyttä. Kaikki on okei. Älä pelkää.

Health Faith Love -blogin kirjoittaja on kirjoittanut ruokapelosta osuvasti.

EDIT 1.5.2013:

Lisäilen tähän muita samasta aiheesta kertovia blogikirjoituksia:

Choosing to Eat -blogi.

Real food Renegade -blogissa kirjoitetaan paleon jälkeisistä ajatuksista:

Unfortunately, I used to be one of these nutrition nazis. I’m ashamed of that. It’s certainly not the first time though and I lived to face my blunders and start anew on more than one occasion. While many of us think we are fighting a battle to save the earth and humanity, we are separating ourselves further and further from the thing that we are trying to “fix”. What if, we just let people be who they are without lectures, arguments, or judgement? I mean, what would happen if you chose not to post that PETA video today or that 3 millionth study linking gluten to every disease known to man and just met people where they are because where they are may be miles from where they were last year. But we always want MORE from others. We might focus on our own issues before taking on the job of trying to “fix” everyone else – Just sayin.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

31 vuotta kestänyt ravintotutkimus

Hei! Luin yhdestä blogista tosi hyvästä ravintotutkimuksesta. Blogin nimi taisi olla Napapilvi ja se tutkimus oli kestänyt 31 vuotta! Tosi monipuolinen tutkimus, jossa oli kokeiltu kaikenlaista yhdellä koehenkilöllä veganismista lihapainotteiseen ravintoon. Välillä oli syöty pelkkää pullaa, välillä ei viljaa ollenkaan. Jossain vaiheessa testattiin maitotuotteiden välttämistä, ja kerran koehenkilö jätti pois tuotteet, joissa oli hiivaa. 

Niin. Se on minun henkilökohtainen kokeeni. Tämä kroppa on minun kroppani. Se ei ole samanlainen kuin sinun kroppasi (muistatteko vielä No man can be a rule for another -postaukseni?). Tämä 'tutkimus' tuli mieleeni, kun luin Michael Ruhlmanin postauksen, jossa kehotettiin ajattelemaan itse. Tässä vapaa käännös muutamista postauksen kappaleista:
Amerikkalaiset tuntuvat ajattelevan, että vastaukset siihen, mitä kuuluu syödä voi löytää uutisista, tutkimuksista tai lääkäriltä [...]. Minua kiinnostavat tutkimustulokset ovat ne, jotka saan syötyäni jotakin. Tuntuuko minusta hyvältä, kun olen syönyt kanaa kastikkeen, perunamuusin ja paistettujen ruusukaalien kera? Kyllä. Entä kun olen syönyt pussillisen sipsejä. Ei. Mitä se tarkoittaa? Mieti sitä. Mieti. Tuntuuko sinusta liikunnan jälkeen hyvältä? Kyllä, koska se on sinulle hyväksi. Vaihtoehtoisesti voit metsästää tietoa verkon syövereistä, jos haluat löytää Totuuden. Ole hyvä ja mene lukemaan. Tai katso uutisista, mitä uusia tutkimustuloksia on löydetty.

Osa ongelmaa on elämän pituutta - ei sen laatua - koskeva pakkomielteemme. Miksei tavoitteenamme voi olla hyvä eikä pitkä? [...]
Pahoittelen, mutta olen täynnä tutkimuksia, jotka kertovat minulle miten elää ja sellaisia tai tällaisia uusia ruokavalioita, jotka lupaavat laihduttaa minua kilokaupalla ja lisätä elämääni lukemattomia Sound of Music -vuosia. Luulen, että ihmiset eivät oikeastaan halua elää pidempään - luulen että ihmiset haluavat olla onnellisempia, enemmän sinut itsensä kanssa, herätä iloisina eivätkä pelokkaina, tuntea itsensä päivän päätteksi tyytyväisiksi eivätkä pettyneiksi. South Beach -dieetti ei saa näitä asioita aikaan.
Tämä ajatus on kieltämättä tullut minullekin mieleen, kun kuulen erinäisiä tutkimustuloksia terveyden (joka näissä tutkimuksissa on usein yhtä kuin laihtuminen) tavoittelusta. Jos terveyden tavoittelu tarkoittaa kärvistelyä, haluaako sitä todellakin pitkän elämän? 90 vuotta kärvistelyä vai 80 vuotta nautiskelua? En siis todellakaan tarkoita nautiskelulla sipsipussien syömistä (jos ymmärsit asian näin, niin lue edellä oleva lainaus uudelleen), vaan sitä, että syömisestä ei tehdä tiedettä. Omaa kroppaa voi toki kuulostella (esimerkiksi hormoniongelmat kertovat, että valitsemasi tie ei ole oikea), mutta elämässä tärkeää on myös nauttiminen.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Hyvä viikonloppu

Mitä kuuluu hyvään viikonloppuun?

Ystäviä, perhettä, hyvää ruokaa, naurua, liikunnan iloa, kauniita unia. Kaikkea sopivassa suhteessa.



Hyvästä ruoasta puheenollen. Meillä vietetään ilmeisesti nyt bliniviikkoja, kun jo toisena peräkkäisenä lauantaina oli blinejä tarjolla. Nyt blinit saivat seurakseen:
  • vuohenjuusto-jogurttivaahtoa
  • omena-punajuurisalaattia
  • höyrytettyjä ruusukaaleja
  • sitruunamehulla marinoituja katkarapuja
  • suolakurkkuja, smetanaa ja vodkalla maustettua hunajaa.
Jälkiruoaksi kävimme kävelyllä ja katsoimme telkkarista vapaaottelua. Ei hassumpaa ollenkaan.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Lajikokeiluja: Dancehall reggae

Olen niin iloinen siitä, että olen jälleen löytänyt tanssin. Ehkä se ei ole kaikkien juttu, mutta minun juttuni se ehdottomasti on.

Tanssiurani aloitin sillä ainoalla tyylillä, mitä kotipaikkakunnallani oli tarjota: jazztanssilla. 18-vuotiaana muutin pääkaupunkiseudulle, ja kun silloiset insinööriopintoni eivät oikein maistuneet, vietin ison osan aikaani Helsingin Tanssiopistolla, jossa tutustuin afrotanssiin. Se oli rakkautta ensi rummunlyömällä: pieni, mustiinpukeutuva ja masentunut insinööriopiskelija löysi samanaikaisesti itsensä ulkopuolelta ja sisältään jotakin, mikä herätti iloa.

Insinööriopinnoista ei sitten tullut mitään. Tieni vei muutaman mutkan kautta Islantiin, jossa tanssi oli iso osa elämääni. Kuuluin afrikkalaista tanssia esittävään tanssiryhmään. Ryhmän kanssa tanssimme enemmän ja vähemmän omituisissa paikoissa (kaupungissa, maalla, entisessä mielisairaalassa, ulkona sateessa, elokuvateatterissa), ja tutustuimme tanssin ja elämän energioihin. Viikonloppuisin kävimme ystävien kanssa baareissa, ja tanssiminen oli huomattavasti suurempi osa baarielämää kuin alkoholi.

Kun muutin Helsinkiin, tanssi jäi elämästäni pois. Nyt olen onnekseni viritellyt tanssiharrastusta taas käyntiin. Tällä viikolla kävimme ystävän kanssa testaamassa dancehall reggaeta, joka on mieletöntä: diggaan musiikista ja siitä päällepuettavasta kovisasenteesta, jota ei voi ylläpitää kovin kauaa nauramatta. On ihana liikuttaa vartalonsa eri osia musiikin tahtiin, löytää kropasta uusia voimia, oppia uutta.

Tällaista se siis on:




Ja koska itseään ei pidä ottaa liian vakavasti, suosittelen tsekkaamaan YouTubesta myös näitä Dance like nobody's watching -videoita:


lauantai 13. lokakuuta 2012

Identiteetin muodostusta liikunnan avulla

Kävin tänään salilla.

Tuntui siltä, etten ollut käynyt todella pitkään aikaan, vaikka tosiasiassa edellisestä kerrasta oli aikaa reilu viikko. Aloin pohtimaan sitä, miten liikunnan(kin) avulla on helppo luoda itselleen jonkinlaista identiteettiä, johon sitten helposti ripustautuu.

Sinä aikana kun olen pitänyt tätä blogia, olen kokenut, että minun liikuntaidentiteettini muodostuu pitkälti kuntosalilla käymisen perusteella. Toki olen kokeillut jalkapalloa, salsaa, reggaetonia, tankotanssia, cross trainingia ja ties mitä muuta.

Olen parin vuoden ajan treenannut salilla ohjelman mukaan ja kirjoittanut ylös jokaisen suorituskerran. Treeni on tuottanut tulosta ja vuosien varrella olen jaksanut nostaa yhä painavampia painoja. Vartalostani on muokkaantunut lihaksikas.

Aiempi identiteettini oli se, että minä olen epäliikunnallinen. Lapsena en ollut missään urheiluseurassa tai pelannut joukkuelajeja – yhden kesän kestänyttä pesäpallouraa lukuunottamatta. Olin huono koululiikunnassa. Koin, että liikunta ei ole minua varten. Toki harrastin ratsastusta, kävelin ja pyöräilin joka paikkaan, joogasin kotona, kävin tanssitunneilla, luistelin ja hiihdin. Mutta mielsin itseni aina enemmän lukutoukaksi kuin liikkujaksi.

Nykyään minut tunnetaan "sinä urheilullisena tyttönä". En enää edes osaisi olla muuta. Salilla käynnistä ja sporttisuudesta on tullut osa identiteettiäni.

Sitten tuli kesä 2012. Sain testitulokset, joiden mukaan hormonitoimintani on täysin olematonta. Vietin kolme viikkoa Kreikassa ja otin iisisti. Luovuin paleoruokavaliosta ja leangainsin mukaisesta pätkäpaastoilusta. Hikoilin ainoastaan auringosta, en liikunnasta. Toki kävelin ja uin, mutta en mitenkään ihmeellisen paljon. Kun tulin kotiin, tajusin, että mitään pahaa ei tapahdu, vaikka en kävisikään salilla monta kertaa viikossa. Päätin ottaa rennosti. Syyskuussa herättelin henkiin vanhaa joogaharrastustani, kävelin ja kävin uimassa. Syyskuun kuntosalikerrat voinee laskea yhden käden sormilla.

Mieli on kuitenkin siitä ihmeellinen, että se niin kovasti haluaisi tarrautua johonkin identiteettiin. Tuntuu vaikealta (vaikkakin hyvältä) harrastaa liikuntaa monipuolisesti. Joogankin suhteen kävi siis niin, että halusin heti ostaa uusia joogavaatteita ja mietin joogalehden tilaamista. Tulisiko minusta sittenkin "se joogatyttö" (tiedätte varmaan sen jenkkileffojen stereotyypin)? Tänään taas nostelin rautaa salilla ja se tuntui siltä, kuin olisi tullut kotiin. Painojen nostaminen on yksinkertaista – se on aina samaa ja se tuntuu rauhoittavalta elämässä, jossa on paljon meneillään. Sain itseni kiinni ajatuksesta, että haluan sittenkin olla "se tyttö, joka nostaa raskaita painoja ja jolla on iso haba".

Onneksi tunnistan ainakin näitä joitakin ajatuksia itsestäni, enkä anna niiden viedä mukanaan. Oikeasti haluaisin olla "se tyttö, joka ylläpitää terveyttään nauttimalla elämästä ja liikunnasta".

Siinä on kuitenkin vielä opettelua.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Uusi pyörä!

Nyt se on tilattu!

Sen jälkeen kun toukokuun lopussa entinen pyöräni Elina heitti henkensä, olen ollut ilman pyörää.

Pyörättömässä elämässä Helsinki tuntuu kutistuneelta - kaikki ei olekaan enää niin kätevästi puolen tunnin ajomatkan ulottuvilta, vaan vaatii bussimatkaa tai kahta. Viljelypalstalle ei työpäivän jälkeen ehdi kävelemällä, aamut pitää pyöräilyn sijaan käyttää bussissa istuen, viikonlopun retkikohteet ovat rajoittuneella alueella. Mälsää.

Mutta kohta kesä-Helsinki on taas ulottuvillani!

Kuvassa on uusi hopeinen salamani, Charge-merkin Hob. Toivottavasti kaunokainen saapuu luokseni pian!

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Onni

Aurinko paistaa, minulla on vapaapäivä, viikonloppu alkaa, stereoissa soi Florence + The Machine, syön ihan taivaallista limekookospiirakkaa.

Edessäni on kahvikuppi, jossa lukee takk takk takk takk takk takk takk takk.

KIITOS!

maanantai 20. helmikuuta 2012

Parempi olo 9 muutoksella

Kuten aika moni muukin tämän maailman asukki, päätin vuodenvaihteessa ottaa tiukemman otteen omasta hyvinvoinnistani. En tiedä miten muilla on mennyt, mutta minulla on mennyt tosi hyvin.

Itse asiassa, taidan nyt voida paremmin kuin koskaan ennen.

Sekä henkisesti että fyysisesti.

Tänä vuonna elämässäni on ollut monia eri muutoksia enkä tiedä mikä näistä on ollut se varsinainen avain onneen, vai onko kyse kaikkien asioiden yhteisvaikutuksesta. On aina hassua, kun muuttaa monta asiaa samaan aikaan, kun ei voi tietää asioiden vaikutussuhteista.

Tässä joitakin vuoden 2012 uutuuksia sattumanvaraisessa järjestyksessä:

1) Meditaatio

Osallistun tutkimukseen, jossa tutkitaan mindfullnesin vaikutuksia ihmisten hyvinvointiin. Tässä tutkimuksessa minun tulee meditoida 20 minuuttia joka päivä. Olen nyt meditoinut päivittäin kolmen viikon ajan.

2) Ruoansulatusentsyymit

Tämä voi tuntua hassulta onnellisuuden osatekijältä, mutta luettelenkin nyt kaikkia tekemiäni muutoksia. En kuitenkaan vähättelisi entsyymien vaikutusta. En tiedä oliko se sattumaa, mutta ensimmäisenä yönä entsyymien nauttimisen jälkeen hymyilin koko yön. Hymyilin unissani ja hymyilin herätessäni. Se oli todella omituista.

Entsyymit edesauttavat ravintoaineiden imeytymistä ravinnosta. Olen jo pitkään syönyt hyvin, mutta voi olla, että ruoan imeytyminen ei kuitenkaan ole sujunut ihan niin hyvin kuin toivoisi.

3) Olen koukussa salitreeniin.

Treenissä on tosi hyvä vaihe. Käyn salilla kolme kertaa viikossa.

4) Olen ymmärtänyt levon merkityksen.

En ylisuorita kuntoilua. Jos olen väsynyt, annan kropan levätä enkä rehki turhia. Elämässä on stressiä muutenkin.

5) Olen pyrkinyt vähentämään stressiä.

Olen välillä ellun kanana. Meditoin. Katson vähemmän telkkaria. En ota asioita niin vakavasti. Käytän aikaani sellaisiin asioihin, joista pidän.

6) Olen oikeasti noudattanut paleoruokavaliota.

Mark Sisson suosittelee, että paleoruokavaliota pyrittäisiin noudattamaan 100-prosenttisesti, koska 100 %:n yritys johtaa yleensä 80 %:n toteutukseen. Ja se 80 %:n toteutus riittää. Tänä vuonna olen ollut ilman viljoja niin kuin aikaisemminkin, mutta lisäksi olen ollut ilman maitotuotteita. Ja voin ihan loistavasti!

7) Ruokavalion monipuolisuus

Luin vähän aikaa sitten Catherine Shanahanin kirjan Deep Nutrition. Minulle se taisi olla se kirja, joka sai kaiken klikkaamaan. Suosittelen kirjaa todella, todella lämpimästi! Aion kirjoittaa kirjasta oman postauksensa myöhemmin, mutta sanottakoon nyt, että nykyisen näkemykseni mukaan paras ruokavalio on monipuolisin ruokavalio. Paleo ei ole hyvä, jos se tarkoittaa jauhelihan, bataatin ja pähkinöiden puputtamista päivästä toiseen. Karppaus ei ole hyvä, jos se tarkoittaa kaalia ja kermaa päivästä toiseen. Kasvisruokavalio ei ole hyvä, jos se tarkoittaa soijatuotteita päivästä toiseen. Omalla kohdallani tämä ruokavalion monipuolisuus tarkoittaa uusiin resepteisiin ja ruoka-aineisiin tutustumista. Yritän päästä yli sisäelinkammosta ja laittaa niistäkin ruokaa. Luulen, että jauhemaksapihvien aika koittaa parin viikon päästä.

8) Luu- ja lihaliemet

Tämä on oma pykälänsä, ehdottomasti. Tällä hetkellä todella tärkeä osa ruokavaliotani.

9) Kiitollisuus

Olen kiitollinen niistä asioista, jotka elämässäni ovat hyvin. Perhe, koti, ystävät, terveys. Kaikilla ei ole kattoa pään päällä tai mahdollisuutta tehdä ruokakaupassa valintoja. Minulla on. Kaikki elämässäni ei todellakaan ole täydellistä, mutta tärkeintä on olla kiitollinen niistä asioista, jotka ovat hyvin. Pitää keskittyä positiivisuuteen.

Tässä siis olivat hyvinvointini uudet kulmakivet. Ovatko ne kaikki tärkeitä? En tiedä. Toimivatko ne muille? En tiedä.

Sen tiedän, että olen nykyään onnellinen. Hymyilen. Olen huomattavasti ulospäinsuuntautuneempi kuin kolme kuukautta sitten.

Olen terve. Mieli voi hyvin, vatsa voi hyvin.

Haluan syödä ruokaa, en herkkuja. Teen valintoja, jotka ovat itselleni hyväksi.

Osaan arvostaa sitä, että olen terve.

perjantai 19. elokuuta 2011

Åreskutanin vaellus

Matka hotellilta huipulle kesti kolme tuntia.

Puolessa välissä jaksoi vielä tanssia.


Välillä tie oli sen verran jyrkkä, että kapuamisessa piti käyttää käsiä apuna.


Huipulta oli upeat näkymät.



KÄYTÄNNÖN TIETOA:
Åreskutan on 1420 metriä korkea vuori, joka sijaitsee Åressa.

Åren vaellusreiteistä on saatavana opas sekä netistä että paikan päältä. Me menimme ylös vaikeaa reittiä 215. Hotelliltamme (Tott) huipulle kesti kolme tuntia. Menomatkalla pidimme yhden eväspaussin ja joitakin kuvauspausseja. Alas tulimme "helpompaa" reittiä 214, ja matka alas kesti kaksi tuntia. Loppujen lopuksi tuntui kuitenkin siltä, että molemmat reitit ovat lihaksille yhtä rankkoja. Reitti 215 oli vähän jyrkempi ja siinä joutuu kipuamaan välillä nelin kontin. Jos reittiä 214 menisi ylöspäin, niin sen alkupää on niin himputin rankkaa ylämäkeä, että siinä kyllä otetaan luulot heti pois. Reitillä 215 oli kyllä mielestäni hienommat maisemat. Ehkä oma kehu haisee, mutta suosittelisin tätä meidän reittivalintaamme: ylös reittiä 215 ja alas reittiä 214.

Jos koko reitin haluaa kävellä, niin vaaditaan hyvää kuntoa. Varusteista tärkeimmät ovat hyvät vaelluskengät, sillä maasto vaihtelee sorasta ja suosta kallioihin. Jos matkaan lähtee lenkkareissa, niin takaisin tulee takuuvarmasti märissä sukissa. Itse en vuorelle lähtisi huonolla ilmalla enkä heti sateen jälkeen. Vaikka mitään rotkopudotuksia ei matkan varrella ole, niin liukastuessa voi kuitenkin taittaa nilkkansa.

Lähelle Åreskutanin huippua pääsee myös hiihtohissille. Matka hissiltä vuoren huipulle on melko lyhyt, mutta vaatii kuitenkin hyvän peruskunnon. Vuoren huipulla on kahvila, josta saa vohveleita, kahvia ja kaakaota. Vessaa ei ole. Hieman alempana sijaitsevalla hissiasemalla on ravintola ja vessa.

Omasta mielestäni reissussa mahtavinta olivat maisemat, hiljaisuus, sopulit. Mukava päivävaellus, joka antaa paljon, mutta vie samalla myös kaikki mehut. Ehdottomana plussana pitää mainita se, että koko reitillä ei ainakaan näin elokuussa ollut yhtään hyttystä, hirvikärpästä tai muuta ötökkää. Maisemista sai nauttia rauhassa :)

keskiviikko 6. tammikuuta 2010

2009 -> 2010

Kirjoitteluni on ollut ehkä tavallistakin hiljaisempaa. Syynä on se, että oletin vuoden vaihtumisen tuovan elämääni ja kirjoitteluuni jotakin suuria mullistuksia. Oletin tekeväni hienoja uuden vuoden lupauksia ja muuttuvani paremmaksi ihmiseksi. Nyt on vuotta 2010 eletty viitisen päivää eikä parannuksista ole ollut tietoakaan. Joitakin ongelmiani näen ehkä selvemmin kuin vuosi sitten ja jos nyt positiivisesti haluaa ajatella, niin ehkä siinä on avain muuttumiseen.

Vuoden ensimmäisen päivän käytin murehtimalla ja märehtimällä omaa tyytymättömyyttä itseeni. Vaelsin murheiden laaksossa, koska en ole sellainen kuin haluaisin olla. Voisinko olla? Enpä tiedä. Samaa kysymystä olen pohtinut jo melkein kaksikymmentä vuotta ja samaa tahtia sitä edelleen elellään. Se henkilö, joka haluaisin olla, on iloinen ja pirtsakka ja avoin ja aina hyvällä tuulella. Koen, että tuo henkilö asuu jossain syvällä sisälläni. Käy välillä lähempänä pintaa, näyttää kauniit kasvonsa ja sitten sukeltaa taas pinnan alle. Sellainen sisäinen cheerleader, jolla on jenkkihymy ja pirtsakka ääni. Jolle kaikki ovet aukeavat ja joka ei koskaan kohtaa murheita. Realistista, eikö? Joinain päivinä (tosi asiassa melko usein) sitä vain toivoisi voivansa olla joku muu tai toisenlainen. Onnellisuuteen tuskin voi kuitenkaan päästä käsiksi, ennen kuin oppii pitämään itsestään eikä tunne enää kaukokaipuuta toisten persoonallisuuksiin. Ehkäpä uuden vuoden lupaukseni onkin mennä kohti tuota itsensä rakastamisen tietä?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...